6 Pohdinta
tään, koska hoitoon liittyviä päätöksiä on välttämätöntä tehdä lyhyen käynnin aikana. Tämä voi olla toisille positiivinen, työn vaihtelevuutta lisäävä tekijä, kun taas toisille merkittävä lisästressin lähde.
Ammatillisen osaamisensa hoitajat määrittivät pääosin hyväksi. Tulos on huomattavasti parempi kuin esimerkiksi Kiljusen ym. (2019) tutkimuksessa, jossa kaksi kolmasosaa hoitajista koki amma- tillisen osaamisensa riittäväksi. Hyvän ammatillisen osaamisen on todettu olevan yhteydessä parempiin potilassuhteisiin (Strandås ym., 2018). Hoitajien ja potilaiden hyvien suhteiden taas on nähty parhaimmillaan edistävän hoitajien palautumista (Lilius, 2012). Tuloksissa havaittiin, että hoitajat, jotka mielsivät ammatilliset taitonsa heikommiksi, kokivat muita useammin olevansa huolissaan viimeisen kuukauden aikana tuntemastaan alakulosta, masentuneisuudesta tai toi- vottomuudesta. Tulos ei suoraan kerro kausaliteetin suuntaa, koska yhteys voi olla kummin päin vain. On mahdollista, että oman ammatillisen osaaminen tuntuessa riittämättömältä työn vaati- muksiin nähden voi tämä puolestaan vaikuttaa hoitajan psyykkiseen hyvinvointiin ja näkyä ma- sentuneisuutena tai muina psyykkisinä oireina. Toisaalta masentuneisuus voi myös lisätä tunnet- ta riittämättömyydestä työssä tai huonommuudesta muihin kollegoihin nähden.
Palautuminen työn rasituksesta oli hoitajille haastavaa. Suurin osa tunsi itsensä töistä kotiin päästyään väsyneeksi ja kokivat työvuorojen välissä palautumisen riittämättömäksi. Myös Wenz ym. (2019) tutkivat työstä palautumista, sen tarvetta ja heikon palautumisen seurauksia. Merkit- täviä palautumista heikentäviä tekijöitä olivat taukojen välistä jättäminen työpäivän aikana, töi- hin tuleminen sairaana ja liikunnan vähäisyys vapaa-aikana. Vastaavia havaintoja on ollut myös esillä mediassa ja hoitotyön tekijöiden välisissä sosiaalisen median keskusteluissa. Työpäivän aikaisten taukojen pitäminen ei aina onnistu, mikä puolestaan voi heikentää vapaa-ajallakin ta- pahtuvaa palautumista. Ejebu ym. (2021) havaitsivat tutkimuksessaan, että heikolla palautumi- sella oli suora yhteys toimintakykyyn työssä, joka näkyi muun muassa heikentyneensä keskitty- miskykynä ja päätöksentekovaikeuksina. Wenzin ym. (2019) mukaan hoitajien ajatellessa töitä vapaa-ajallaan myös palautuminen oli vaikeampaa. Tutkielman tuloksista havaittiin, että suurin osa hoitajista koki, että työhön oli usein vaikeaa keskittyä kotiasioiden vuoksi. Yli kolmasosa hoi- tajista oli sitä mieltä, että he laiminlöivät kotiasioitaan työn vuoksi erittäin tai melko usein. Mikäli hoitajat tunsivat itsensä energisiksi, oli heillä vähemmän vaikeuksia keskittyä työhön kotiasioiden
vuoksi tai kotiasioihin työn vuoksi. Tämä antaa viitteitä siitä, että riittävän palautumisen voidaan nähdä lisäävän hoitajan voimavaroja sekä työ- että perhe-elämään. Työtä ja perhe-elämää ei voida pitää erillisinä vaan ongelmat yhdessä heijastuvat suoraan toiseen.
Työyhteisön toimivuus oli hyvin merkittävä tekijä hoitajien työhyvinvoinnissa. Työtovereilta saatu tuki paransi työhyvinvointia, kuten myös Ruotsalainen ym. (2020) ja Tourangeau ym. (2014) ha- vaitsivat. Erityisesti hyvät välit kollegoihin paransivat hoitajien psyykkistä hyvinvointia. Kotihoi- dossa työskentely on pääosin itsenäisestä työtä ja aikaa vuorovaikutukselle työtovereiden kans- sa jää rajallisesti. Työn heikko organisointi koettiin työhyvinvointia heikentävänä tekijänä kuten havaittiin myös Denvikin ym. (2014), Tourangeau ym. (2014) ja Yamagutchin ym. (2016) tutki- muksissa. Työn organisointiin liittyy hyvin keskeisenä osana mahdollisuus taukoihin työvuoron aikana. Työpäivä olisikin tärkeää pystyä suunnittelemaan niin, että palautumisaikaa taukojen muodossa jää riittävästi. Psyykkisen hyvinvoinnin kannalta myös hoitajien keskinäiselle ajatus- tenvaihdolle ja kollegiaaliselle tuelle olisi hyvä jäädä työpäivän aikana riittävästi tilaa. Tämä ei luonnollisestikaan saa tarkoittaa sitä, että aika nipistettäisiin pois muutenkin kiireisiltä kotikäyn- neiltä.
Tuloksissa havaittiin, että hoitajat tunsivat saavansa tukea esimieheltään ja että heidän toiveensa otettiin työvuorosuunnittelussa huomioon. Hoitajien toiveiden huomiointi työvuorosuunnittelus- sa oli tärkeää työn ja perheen yhteensovittamisen kannalta. Nämä tulokset tukevat aiempien tutkimusten havaintoja (Tourangeau ym., 2014). Esimiehen tuki ja omat vaikuttamismahdolli- suudet työntekoon vähensivät myös hoitajien halua vaihtaa työpaikkaa (Yamaguchi ym., 2016).
Esimiestyössä olisikin hyvä kiinnittää huomiota siihen, että hoitajille annetaan vapautta ja vas- tuuta sopivassa suhteessa oman työvuoron suunnittelussa. Aiemmin on havaittu, että kotihoi- dossa puolet kahdeksantuntisesta työajasta keskittyi toimenpiteisiin, joissa ei ollut potilaskontak- tia (Vaartio-Rajalin ym., 2019). Voisiko tätä suhdelukua muuttaa potilaskeskeisemmäksi parem- malla suunnittelulla ja ajankäytön uudelleenkohdentamisella?
Tulosten mukaan alle 25-vuotiaat hoitajat eivät kokeneet niin paljon stressiä työstä kuin van- hemmat ikäluokat. Tämä voi johtua siitä, että nuoremmat hoitajat ovat useammin määräaikai- sissa työsuhteissa vanhempiin ikäluokkiin verrattuna. Voi olla, että vakituisessa työsuhteessa
työhön sitoutuminen on vahvempaa ja näin ollen siitä kokee enemmän stressiä. Toki on myös mahdollista, että nuorempana työ ei ole niin keskeisessä roolissa elämässä, että se olisi yhtä merkittävä stressitekijä kuin vanhemmille ikäluokille. Tuloksista nähtiin myös, että määräaikai- sissa työsuhteissa olevat kokivat stressiä enemmän työn muutoksesta kuin itse työstä. 25–34- vuotiaat puolestaan kokivat stressiä perheestä muita ikäluokkia enemmän, joka lienee ymmär- rettävää koska nämä ovat ikäluokkia, joilla on usein pieniä tai kouluikäisiä lapsia. Ejebu ym.
(2021) totesivat, että kokeneet hoitajat hyödynsivät perheen tukea arjesta selviytymisessään, kun taas kokemattomat hoitajat kokivat vuorotyön heikentävän ystävyys- ja perhesuhteiden ylläpi- tämistä. Näin ollen voidaan ajatella, että perhe ja ystävät olisivat myös palauttava tekijä hoitajan arjessa.
Vaikka mieshoitajia oli kyselyssä merkittävästi pienempi osuus, nähtiin tuloksissa joitakin suku- puolten välisiä eroja. Mieshoitajat kokivat vähemmän stressiä ja kuvasivat mielialaansa naishoi- tajiin verrattuna paremmaksi. He olivat naishoitajia useammin aktiivisia ja energisiä. Osuuden ollessa pieni (14 % vastaajista), ei tuloksista voida luonnollisestikaan vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaan tuloksia on katsottava suuntaa antavina. Olisikin mielenkiintoista nähdä, yleistyvätkö tulokset laajemminkin mieshoitajien joukossa.
Suurin osa hoitajista koki suoriutuvansa hyvin päivittäisistä toiminnoistaan. Työn haasteista ja kuormittavuudesta huolimatta neljä viidestä hoitajasta kertoi viihtyvänsä hyvin työpaikallaan.
Tämän voi katsoa olevan suuri voimavara kotihoidon kentällä. Lähes kaikki hoitajat kokivat saa- vansa tarvittaessa apua ja tukea työtovereiltaan. Kolmannes hoitajista oli sitä mieltä, että työn järjestelyssä oli ongelmia, mutta kuitenkin esimiestyöhön oltiin pääasiassa tyytyväisiä. Myönteis- tä tuloksissa oli myös hoitajien käsitys omista ammatillisista taidoistaan. Eettiset taidot ja potilai- den kohtaaminen empaattisesti ovat hoitotyössä merkittävässä roolissa.