epäystävällisesti, koska he eivät halua kenenkään joutuvan kokemaan samaa kuin he ovat itse kokeneet. Marginalisoidun aseman kaikkein rankimmistakin osista on siis löy- dettävissä myös positiivisia piirteitä.
Koulukiusaaminen, kun sitä oli kohdattu, oli haastateltavien kertomuksissa merkittävä ja koko koulukokemusta värittävä tekijä. Silloinkin, kun itse koulutyö oli mukavaa, tai haastateltavilla oli myös positiivisia vertaissuhteita koulussa, kiusaaminen jäi usein mieleen keskeisimpänä osana peruskoulukokemusta. Kaikki ne haastateltavat, jotka kertoivat koulukiusaamisesta, myös toivat sen esiin heti tai lähes heti, kun kysyin, mitä heille on päällimmäisenä jäänyt mieleen peruskoulusta. Kaikki muut osat koulunkäyntiä näyttäytyivät epäolennaisina systemaattisen ja jatkuvan kiusaamisen rinnalla. Vaikuttaa siis siltä, että kiusaamisen ehkäiseminen, tai vähintäänkin siihen puuttuminen, olisi en- simmäinen ja kaikkein tärkein muutos, jonka tulisi tapahtua kouluissa, jotta sukupuoli- vähemmistöihin kuuluvien oppilaiden lakisääteinen oikeus (Perusopetuslaki 29§
30.12.2013/1267) turvalliseen oppimisympäristöön toteutuisi.
sukupuolien välistä eroa, ja mä aina leikin niiden poikien kanssa siellä, ja se oli hyvin luontevaa.”
Haastattelujen kokemukset vaihtelivat siinä, painottuiko vertaisryhmien sukupuolittu- neisuus enemmän ala- vai yläkouluun. S kertoi, että kuudennen luokan koko luokan lii- kuntatunnit auttoivat purkamaan sukupuolittuneisuutta.
S: ”Et onhan me siinä pitkin ala-astetta pelattu jotaki jalkapalloa pihalla yhessä, mutta yks semmonen, -- että meillä tuli ryhmäliikuntatunti, sem- monen... niistä kolmesta liikuntatunnista yks oli sellanen että ollaan koko luokka yhessä, niin musta tuntuu että se oli yks ihan oikeesti semmonen tekijä joka helpotti sitä, koska heti sillon kutosella kun päästiin liikkuun, niin että kun me porukalla pelataan jossaki vaikka jalkapalloa, niillä tun- neilla oli hyvä meininki, oli mukavaa, rentoa, ihmiset jutteli keskenään ja tuntu että ei oo enää semmosta kahtiajakautunutta se porukka siinä.”
O:lla puolestaan oli vastakkainen kokemus. Hän oli tottunut olemaan tyttöjen kaveri, mutta murrosikäisenä yläkoululaisena oli vaikea saada yhteys ns. vastakkaiseen suku- puoleen. Tässä korostuu nimenomaan heteronormatiivisuus: tyttöjen ja poikien ei sopi- nut enää olla kavereita keskenään, koska heidän välilleen oletettiin heteroseksuaalista halua. O ei kuitenkaan lähestynyt tyttöjä potentiaalisina tyttöystävinä, vaan he olivat hänelle ensisijaisesti kavereita.
O: ”--jotkut pojat sano mulle että ne on ehkä vähän kateellisia siitä, se oli aina musta kauheen hämmentävä kommentti, että ne oli kateellisia siitä miten silleen paljon mulla on tyttö-kavereita. Mutta mä en ite kokenu sitä mitenkään silleen, koska se oli vaan yleensä tämmönen yks, kaks poruk- kaa, missä mä olin mukana, jossa muut vaan sattu olemaan tyttöjä.”
Koska sukupuolten välinen jaottelu oli yläasteella niin voimakas, O koki jäävänsä yksin.
O: ”--mä tulin toimeen ihmisten kanssa, mutta ei ollu minkäänlaista todel- lista kontaktia tuntunu olevan, oli vaan sellasia tuttavia ja näin edespäin.”
Toisaalta kaikilla haastateltavilla oli ollut koulussa myös kavereita, tyypillisesti muutama läheisempi ystävä. Niilläkin haastateltavilla, joita kiusattiin, oli yleensä myös samaan aikaan joitakin kavereita. Varsinkin kiusatulle nämä harvatkin ystävät olivat tärkeä tuki ja voimavara kouluyhteisössä, joka oli enimmäkseen vihamielinen heitä kohtaan.
M: ”Jos maailma heitti meiän niskaan paskaa nii me näytettii vaan keska- ria takasi.”
V:n tapauksessa ystäviä löytyi vasta sitten, kun hän pääsi yläkouluun ja kiusaaminen loppui. V ei onneksi antanut kamalien kokemustensa alakoulusta lannistaa itseään, vaan etsi itselleen päättäväisesti ystäviä yläkoulussa.
V: ”--kyllä siel sitten tosi nopeesti löytyi sitten se oma porukka, mikä sitten pysy sen koko yläkoulun ajan, ja siihen kuului about viistoista ihmistä, että silleen iso, hyvä porukka. -- Mä muistan kun mä siinä kohtaa ajattelin että kun mä vietin viimeset kolme vuotta about yksin, niin mä totesin että mä en haluu viettää seuraavaa kolmea vuotta myös yksin, että nyt vaan meet puhuun jollekulle.”
Ystävyyssuhteet saattoivat toki olla myös ristiriitaisia; esimerkiksi S:llä oli alakoulussa kavereita, jotka olivat toisinaan ystäviä ja toisinaan kiusaajia. He saattoivat olla hyvin ystävällisiä kahden kesken ja olla S:n kanssa samaa mieltä, mutta isommassa poru- kassa osallistua tämän sulkemiseen ulkopuolelle.
Toisinaan koulukaverit tarjosivat mahdollisuuden puhua jonkun kanssa sukupuolesta ja omasta identiteetistä. Usein oli myös niin, että moni haastateltavien koulukavereista kuului johonkin toiseen sateenkaarivähemmistöön.
V: ”--yläkoulussa ne koulukaverit olivat hyvin sateenkaaren kirjavaa vä- keä, sanotaanko näin, että siellä ja heidän kanssaan asioista puhuminen oli vaan semmosta että no totta kai sää oot mies -tyyppistä, että niiden kanssa pysty puhuun siitä oikeinkin hyvin.”
LV: Sit kun ysiluokal sä rupesit miettiin tätä että ehkä olet jotenkin androgyyni tai jotain, niin puhuiksä siitä koskaan kellekään muulle?
S: ”--siis Maija oli tässä meidän kaveriporukassa yläasteella, niin muistan sille ainaki sanoneeni, ja oon mä saattanu muilleki kaveriporukassa sa- noo.”
Useimpien haastateltavien identiteetinmuodostusprosessi oli kuitenkin peruskouluaika- na tiedon ja relevantin kielen puutteen takia vasta niin varhaisessa vaiheessa, että he eivät usein osanneet tai uskaltaneet artikuloida kokemustaan muille. Siitä huolimatta ystävät koulussa saattoivat osoittaa tekojen ja yleisen suhtautumisen välityksellä hy- väksyvänsä toisen identiteetin ja kunnioittavansa sitä.
O: ”--lähes aina nää mun kaverit oli jotenkin silleen kauheen mukana siinä että nehän kauheen mielellään meikkas mua tai oli silleen jossain näissä silleen, miten sen sanois, ei-tyypillisesti poikien leikeissä otti mut mukaan kauheen helposti. Että siinä ei ikinä ollu mitenkään suoraa se keskustelu, mutta se oli kuitenkin kauheen hyväksyvä se ilmapiiri.”
Osa haastateltavista oli edelleen yhteydessä joidenkin peruskouluaikaisten ystäviensä kanssa. Näissä tapauksissa haastateltavien oli yleensä ollut tarpeen jossain vaiheessa tulla ulos ystävilleen. Vaikka haastateltavat olivat tunteneet nämä ystävät jo vuosia, ulos tuleminen tapahtui vasta peruskoulun jälkeen, koska ennen sitä heillä ei vielä itsel- läänkään ollut kunnollista käsitystä omasta sukupuoli-identiteetistään, tai valmiuksia sen nimeämiseen.
M: ”-- sillonen yläasteen aikanen niinku paras kaveri, niin se vaan luuli et- tä mä oon poikamainen tyttö, mutta sitten lukiossa mää kerroin sille että en mää koe olevani ees niinku tyttö. Ja sitten se mun pitkäaikaisin kaveri, jonka kans me ollaan oltu viistoista vuotta ystäviä, nii silleki mä sanoin lu- kioaikana, koska sillon mää oikeesti olin varma siitä asiasta, koska yläas- teella ja ala-asteella se oli vielä sellasta tosi haparaa pompottelua, että mä mietin että onko tää niinku ees mahollista. Että se oli vielä niin hata- raa se mun tieto asiasta.”
Ulos tuleminen kavereille oli hermostuttavaa ja ahdistavaakin, mutta enimmäkseen ys- tävät ottivat tiedon hyvin vastaan ja suhtautuivat siihen hyväksyvästi.
E: ”Mun yläasteaikasia kavereita on, keitten kans mä oon edelleen teke- misissä, et joille olen tullu ulos kaapista, ja he on ottanu se ihan hyvin vastaan. Suurimmaksi osaksi ainaki. -- Mä vähän niinku ulkoistin tätä koska mua niinku pelotti ja ahdisti se tosi paljon. Mun yläasteaikanen hy- vä ystävä, jonka kans mä myös asuin kämppiksenä täs pari vuotta, -- nii hälle mä kerroin ensin ja sit ku se oli enemmän tekemisis näitten meidän vanhojen kavereiden kanssa, kun minä, niin mä tavallaan ulkoistin sille sen että E käyttää muuten tätä nimeä nyt ja älkää tytötelkö sitä.”
Kaverisuhteet, tai niiden puuttuminen, olivat haastateltavien kokemuksissa paljon kes- keisempiä kuin mikään varsinaiseen koulutyöhön liittyvä muisto. Palaan jälleen siihen, että koulun informaaliin toimintaan sisältyvät sosiaaliset suhteet ovat vähintään yhtä merkittäviä – elleivät merkittävämpiä – oppilaiden koulukokemuksen ja sen vaikutusten kannalta, kuin mitkään opetussuunnitelmaan kirjatut tiedot tai taidot. Sukupuolivähem- mistöihin kuuluvien haastateltavien osalta läheisetkään ystävyyssuhteet eivät riittäneet poistamaan sitä peruskokemusta, että he eivät olleet vertaisten silmissä tervetulleita kouluyhteisöön.