puolitiehen eikä yleissopimuksessa tarkoitetulla tavalla henkisen väkivallan rangaistavuus ole osa voimassa olevaa lainsäädäntöä.118
Myös parisuhdeväkivaltaa paljon tutkinut Johanna Niemi ja Daniela Alaattinoğlu kirjoittivat 2022 julkaistussa artikkelissaan sokeasta rikosoikeudesta ja feministisestä kritiikistä. Niemen ja Alaattinoğlun mukaan, suuri osa väkivallasta kohdistuu naisiin, mutta tärkeämpää kuin verrata sitä keneen väkivalta kohdistuu, on ymmärtää se, että parannettaessa rikosoikeusjärjestelmän toimintaa naisiin kohdistuvan väkivallan osalta, parannetaan sillä myös reaktiota kaikkeen väki- valtaan. Purettaessa rikosoikeudellisen kulttuurin käsitettä neutraalista väkivallasta, aletaan tun- nistaa väkivalta ilmiönä, joka on yhteydessä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, perustuivat ne sit- ten sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai muihin vastaaviin seikkoihin. Feministisen rikosoikeustut- kimuksen tarkoituksena ei ole luopua tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta rikosoikeudesta nor- matiivisena tavoitteena, vaan analysoida sitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet tulevat esiin rikoksissa ja rikosoikeudellisessa ajattelussa.119
vallan pelon vuoksi. Sovittelija ei pysty aukottomasti näkemään, mihin uhrin sovittelutahto pe- rustuu ja sen vuoksi on riski, että väkivallantekijä jää ilman rangaistusta120.
Sovittelulain (1015/2005) 13 §:n 2 momentin mukaan väkivalta, joka kohdistuu rikoksesta epäil- lyn läheiseen eli puolisoon, lapseen, vanhempaan tai muuhun heihin rinnastettavaan, voidaan ottaa sovitteluun vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisen aloitteesta. Parisuhdeväkivaltaa voidaan siis sovitella, kunhan poliisi tai syyttäjä on arvioinut yksittäisen jutun sovitteluun soveltuvaksi121.
Kun uhrin mielipiteen merkitystä pyritään arvioimaan sovittelussa tai poliisin kuulustelussa, se sisältää periaatteellisen ja käytännöllisen ongelman. Käytännöllinen ongelma aiheutuu siitä, ettei poliisilla, sovittelussa tai syyttäjällä ole mahdollisuutta saada tietoa uhrin motiivista pyyntöön toimenpiteistä luopumiseen. Kun pyyntö esitetään yleensä puhelimitse, pyynnön vastaanottaja ei voi tietää tai kontrolloida sitä, painostaako tai vaikuttaako joku samanaikaisesti uhrin pyyn- töön. Poliisin tai muun viranomaisen luona tapahtuvassa kuulemisessa uhrin motiiveja voidaan pyrkiä selvittämään, mutta yleisesti mitä enemmän uhri pelkää, sitä tarkemmin hän osaa salata pelkonsa. Periaatteellinen ongelma liittyy sovittelutahdon käsitteeseen väkivallan uhan alla, kun tekijän väkivaltaista reaktiota pelkäävä uhri pyrkii kaikin keinoin välttämään purkausta, hän us- koo, että pyyntö toimenpiteistä luopumisesta tai sovittelusopimus on tehtävä sen välttämisek- si.122
Tämän tutkielman otsikossa nostetaan esille laaja kysymys: sopiiko parisuhdeväkivalta rajoitet- tavaksi esikäsittelyvaiheessa? Kynnys parisuhdeväkivaltatapausten rajoittamiseen saisi olla kor- keampi, kuin mitä se tällä hetkellä on. Prosessissa on ongelma lähtökohtaisesti jo siinä vaihees- sa, kun painoarvoa ei anneta tarpeeksi ilmoituksen tekemiselle. Parisuhdeväkivallan uhreilla ei ole tyypillistä kertoa matalalla kynnyksellä asiasta viranomaisille, esimerkiksi neuvolaan tai ter- veyskeskukseen, saati ilmoittaa asiasta poliisille. Imoituksen tekemiseen ei voida suhtautua sa-
120 Niemi-Kiesiläinen 2004, s. 126
121 Jokinen 2016, s. 2
122 Niemi-Kiesiläinen 2004, s. 126
malla tavalla, kuin mihin tahansa muuhun ilmoitukseen, vaan selvittämisintressin pitäisi olla kor- keampi. Jo aiemmin esiin nostetun hallituksen esityksen (222/2010vp.) mukaan, esitutkinnan aloittamispäätökselle on voitava esittää asianmukaiset konkreettiset perusteet. Rajatapauksissa merkitystä on selvittämisintressillä, joka korostuu vakavien rikosten kohdalla. Rikoksen selvittä- misen ja toteennäyttämisen vaikeus ei voi olla riittävä syy lykätä esitutkinnan aloittamista.
Ongelmallista selvittämisintressissä on se, että vaikka parisuhdeväkivalta ei ole asianomistajari- kos, asianomistajan tahdolle asian selvittämiseksi ja rangaistuksen vaatimiseksi annetaan edel- leen liikaa painoarvoa. Tilanteissa, jotka ovat olleet uhrille vähemmän vaarallisia tai niin uhrin uskotaan luulevan, uhri tahtoo usein, ettei syytettä nosteta123. Lisäksi uhri usein tekee pyynnön toimenpiteistä luopumiseen sekä esittää, ettei aio lausua tapahtuneesta enää mitään. Edellä mainittu tilanne taas aiheuttaa asiaa tutkivalle poliisille ymmärrettävän ongelman. On ongelmal- lista, jos tapaus ohjataan liian kevyin toimin sovitteluun ja sovittelusta tullut myönteinen päätös, jossa uhri ilmaisee asioiden olevan hyvin ja ettei hän vaadi vahingonkorvausta, on tutkijalle ”pää- sylippu” esittää tapaus syyttäjälle rajoitettavaksi kohtuusperustein. Tässä tullaan ongelmaan, jossa parisuhdeväkivallan uhrille, joka lukeutuu erityisen haavoittuvien uhrien joukkoon, laite- taan tilanteeseen, jossa hänen mielipiteelleen, selvitetäänkö rikos vai ei, annetaan edelleen ar- voa. Jos päätäntävalta väkivallan rikosoikeudellisista seurauksista otetaan pois uhrilta, uhri ja tekijä voivat päättää parisuhteestaan mitä haluavat, mutta tekijä ei voi painostamalla uhria saada rikosoikeudenkäyntiä loppumaan niin kuin nykyisin edellä mainituin on mahdollista ja valitetta- van yleistä124.
Monica Fagerlund teki 2016 tutkimuksen, jonka aineistona olivat yhden poliisilaitoksen perhe- väkivaltatehtävät puolen vuoden ajalta. Fagerlundin mukaan, tilastot, tutkimustieto ja apulaisoi- keuskanslerin ratkaisu125, jossa oli kyse partion lainvastaisesta menettelystä parisuhdeväkivalta- tilanteessa, kun tehtävää hoitanut partio oli jättänyt kirjaamatta rikosilmoituksen pahoinpitelys-
123 Niemi-Kiesiläinen 2004, s. 126
124 Niemi-Kiesiläinen 2004, s. 126
125 OKV/1325/1/2018
tä. Viittaavat kaikki siihen, että edelleen lähisuhdeväkivaltaa jää kirjaamatta niistä syistä, jotka heijastelevat vanhaa lainsäädäntöä, kun lähisuhteessa tapahtuva pahoinpitely oli vielä asian- omistajarikos. Tämä estää lähisuhdeväkivallan päätymistä rikosprosessiin ja tilastot poliisin tie- toon tulleista tapauksista eivät ole totuudenmukaisia.126
Lähisuhdeväkivallan tutkiminen vaatii ammattitaitoa, koska suhteen läheisyys vaikuttaa tapaus- ten ilmi tulemiseen ja niiden selvittämiseen. Parisuhdeväkivallan uhrit ja tekijät helposti piilotte- levat väkivaltaa. Lieväänkin väkivaltaan puuttuminen on tärkeää, sen tutkiminen voi estää väki- vallan muuttumisen seurauksiltaan vakavaksi.127 Hallituksen esityksessä (78/2010vp) koroste- taan, ettei yksinomaan lainsäädäntö, etenkään rikosoikeudellinen, ei ole riittävä keino puuttua lähisuhdeväkivaltaan. Kuitenkin mitä paremmin ja varhaisemmin viranomaiset ja uhrin lähipiiri osaavat tunnistaa väkivallan ja ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin, sitä tehokkaampaa lähisuhde- väkivallan torjuminen on.128 On kuitenkin liikaa pyydetty, että uhrin lähipiiri osaisi tunnistaa pari- suhteessa tapahtuvan väkivallan, jos suurin osa viranomaisistakaan ei osaa. Parisuhdeväkivalta tapahtuu kodin seinien sisällä ja on tutkittua, että parisuhdeväkivaltaan liittyvät fyysiset teot har- voin aiheuttavat ulkoisia vammoja, ennen kuin väkivalta alkaa muuttumaan fyysisesti vakavaksi.
Toinen ongelma parisuhdeväkivaltatapausten rajoittamisen kohdalla tulee esiin siinä, että ylei- sen käytännön mukaan, tutkija tarkistaa vain ilmoituksen perusteella, onko asianosaisilla enti- syyttä eli onko tehty ilmoitus ensimmäinen vai ei. Jos entisyyttä ei ole, tutkija voi ohjata tapauk- sen sovitteluun, olematta lainkaan yhteydessä asianosaisiin. Parisuhdeväkivallalle on ominaista, että se alkaa kehittymään pikkuhiljaa henkisestä väkivallasta kohti fyysistä väkivaltaa ja siksi, on ongelmallista, jos entisyys mitataan vai poliisin tietoon tulleista tapauksista. Entisyydellä on mer- kitystä sen kannalta, voiko tapauksen ohjata sovitteluun vai ei.
126 Fagerlund 2019, s. 15
127 Niemi – Kainulainen 2017, s. 155
128 HE 78/2010 vp, s. 4
Pohdin myös sitä, mikä merkitys on tapausta tutkivan poliisin omalla asennoitumisella parisuh- deväkivaltatapauksiin ja miten paljon tutkijan työhön vaikuttaa esimerkiksi jokaiselle kehittyneet kokemussäännöt. Jos katsotaan historiaa taaksepäin, on helpompi ymmärtää, miksi parisuhde- väkivaltaan ei suhtauduta asian vaativalla vakavuudella. Vasta vajaa kolmekymmentävuotta sit- ten, vuonna 1994 raiskaussäännöstä muutettiin siten, että myös avioliitossa tapahtunut raiskaus tai silloin kutsuttu väkisinmakaaminen tuli kriminalisoinnin piiriin ja tämän jälkeen vuonna 1995 pahoinpitelyn syyteoikeussäännöksiä muutettiin siten, että lainsäädännöllisesti ei ollut enää merkitystä oliko pahoinpitely tehty yksityisellä vai julkisella paikalla129. Parisuhteessa tapahtuva pahoinpitely kriminalisoitiin siis vasta alle kolmekymmentävuotta siten. Ennen sitä, parisuhtees- sa tapahtuvaa väkivaltaa pidettiin perheen yksityisenä asiana, johon ei koettu oikeutta puuttua.
Tuolloin poliisin ei ole tarvinnut pohtia parisuhdeväkivallan tunnistettavuutta ja ominaispiirteitä, sen haitallisuutta yksilölle ja yhteiskunnalle tai pohtia asian selvittämisintressiä.
Kun pahoinpitelyn syyteoikeutta uudistettiin 1995, lievä pahoinpitely, joka oli aikaisemmin julki- sella paikalla yleisen syytteen alainen rikos, muutettiin kokonaan asianomistajarikokseksi. Asian- omistajan mielipiteelle annettiin tällä uudistuksella merkitys rikosvastuun toteuttamisen kannal- ta ja se johti siihen, että yhteiskunnan vahvoja yksilöitä vastaan tehdyt rikokset tulevat tuomituk- si, mutta heikkoihin kohdistuvat rikokset jäävät rankaisematta.130 Tämä 1995 vuonna tehdyn muutoksen vaikutukset näkyvät edelleen, kun asianomistajan rangaistusvaatimukseen suhtau- dutaan edelleen niin, kuin sillä olisi tutkinnan kannalta merkitystä.
Lisäksi tähän teemaan liittyen Minna Ruuskanen pohti väitöskirjassaan sitä, koskeeko parisuh- teessa pahoinpideltyä naista tietynlainen ”ihannekuva”, joka hänen tulisi täyttää tullakseen kuul- luksi ja nähdyksi. Nainen ei saa olla tapahtumahetkellä alkoholin vaikutuksen alainen eikä hän saa olla itse käyttänyt väkivaltaa. Pahoinpitelystä aiheutuneiden vammojen pitäisi olla todennet- tavissa. Naisen on oltava yhteistyöhaluinen, pystyttävä kertomaan tapahtumista yksityiskohtai- sesti, johdonmukaisesti ja rauhallisesti. Naisen tulee joko välittömästi jättää mies tai vähintään
129 Niemi-Kiesiläinen 2004, s. 114
130 Niemi-Kiesiläinen 2004, s. 282
hakea apua heti sen jälkeen, kun hän on tehnyt rikosilmoituksen poliisille. Näitä edellä mainittuja kriteerejä naisen on usein parisuhdeväkivallan luonteen vuoksi vaikeaa täyttää.131
131 Ruuskanen 2005, s. 59
5 Erityiskysymykset
Suoritin kesällä 2022 harjoittelun juristin tehtävissä Itä-Suomen poliisilaitoksen pääpoliisiasemal- la Kuopiossa, työskentelin harjoittelun ajan esikäsittely-yksikössä tutkijana. Ajatus tähän tutkiel- maan lähti yhdestä rajoituspalaverista, jossa olin mukana.
Rajoituspalaverissa on paikalla syyttäjä ja tutkijat, jotka esittelevät syyttäjälle tapauksia, joita pohtivat rajoitettaviksi erilaisin perustein. Tapaus, josta tämän tutkielman tutkimuskysymys on herännyt, oli seuraavanlainen: tutkija kysyi syyttäjältä, voisiko rajoittaa parisuhdeväkivaltata- pauksen, jossa aviomies oli kuristanut vaimoaan ja nyt vaimo eli asianomistaja haluaisi perua vaatimuksensa. Syyttäjä kysyi tutkijalta: kuristiko mies vaimoaan vai tarttuiko kaulasta kiinni?
Syyttäjä pyysi tutkijaa selvittämään asian, ja sanoi, että jos mies oli vain tarttunut vaimoaan kau- lasta kiinni, tapauksen voisi esittää rajoitettavaksi.
Edellä kuvattu keskustelu hämmensi minua kaikin puolin. Se kuinka tutkija pohti selkeän pari- suhdeväkivaltatapauksen rajoittamista ja se, miten syyttäjä tarjosi tutkijalle keinon, jolla tapauk- sen voisi rajoittaa. Jäin pohtimaan syyttäjän esittämää kysymystä ja mietin, mitä eroa on kuris- tamisella ja kaulasta kiinni tarttumisella, erityisesti kun on kyse tapauksesta, jossa oli vahvasti syytä epäillä parisuhdeväkivaltaa.
Yllä mainitun tapauksen vuoksi, päädyin pohtimaan tässä tutkielmassa myös sitä, mitä on kuris- taminen, miten siihen suhtaudutaan korkeimman oikeuden ratkaisuissa ja voiko kuristamisella ja kaulasta kiinni tarttumisella olla jotain eroa, kun pohditaan sen vaikutusta tapauksen rajoittami- seen.