Tapauksen sovittelu

Taulukko 8. Sovittelu tutkimusaineistossa

Tapaus soviteltu Määrä

Kyllä, sovittelutoimistossa 13

Kyllä, osapuolet keskenään 13

Ei 14

Yhteensä 40

Koska on yleisesti tiedossa, että parisuhdeväkivaltatapauksia ohjataan sovitteluun ja sen ympä- rillä käydään kiivastakin keskustelua, halusin analysoida aineistosta sovittelussa käyneet tapauk- set. Otin lisäksi analysoitavaksi tiedoksi sen, oliko tapausta saatu ylipäänsä sovittua, jos oli, oliko se tapahtunut sovittelussa vai oliko tapauksen osapuolet sopineet tapauksen keskenään vai oli- ko tapauksessa saavutettu sovintoa laisinkaan.

Tapauksista noin 1/3 oli ohjattu sovitteluun ja sieltä tuloksena oli tullut myönteinen sovittelupää- tös, jonka takia tapaus oli esitetty tutkinnanjohtajan päätöksellä syyttäjälle rajoitettavaksi koh- tuusperusteella.

Sovittelulain esitöissä mainitaan, ettei sovitteluun pitäisi ottaa lähisuhdeväkivaltaa sisältäviä ta- pauksia silloin, kun väkivalta on kyseisessä suhteessa toistuvaa tai jos osapuolet ovat osallistu-

neet sovitteluun aiemminkin lähisuhdeväkivallan vuoksi¹⁶⁶. Esitöissä annettu ohje vaikuttaa sel- keältä, mutta väkivaltahistorian selvittäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Käytännössä on erittäin hankalaa saada tietoa sovitteluun tulevan parisuhteen historiasta ja siksi on todennäköistä, että sovitteluun tulee myös pariskunta, jonka parisuhteessa väkivalta on luonteeltaan toistuvaa. Tä- mä on omiaan vaarantamaan uhrin oikeusturvan.¹⁶⁷ Mahdollisuus saada toistuvuutta osoittavaa tietoa ja taustamateriaalia yksittäisistä tapauksista ei ole helppoa¹⁶⁸.

Yli puolet tapauksista oli siis soviteltu joko sovittelutoimistossa tai tutkinnanjohtaja oli saanut asianosaisilta heidän kertomansa perusteella tiedon, että asia oli jo keskenään soviteltu. Sisältö- analyysin tuloksesta on siis tehtävissä johtopäätös, että sovittelulle annetaan paljon merkitystä ja sen avulla tapaus voidaan hyvällä syyllä esittää rajoitettavaksi.

Pyyntö tutkimatta jättämisestä

Taulukko 9. Pyyntö tutkimatta jättämisestä tutkimusaineistossa

Asianomistajan pyyntö tutkimatta jättämiselle Määrä

Esitetty poliisille 24

Esitetty sovittelussa 13

Ei esitetty 3

Yhteensä 40

Viimeisenä analysoitavana kohteena oli se, kenelle asianomistaja oli esittänyt pyynnön tapauk- sen tutkimatta jättämiselle. Lähes kaikissa aineiston tapauksissa pyyntö tutkimatta jättämiselle oli esitetty, ainoastaan kolmessa tapauksessa neljästäkymmenestä se ei käynyt ilmi.

166 LaVM 13/2005 vp

167 Qvist 2012, s. 444

168 Iivari 2010, s. 46

Huomioitavana tuloksena oli se, että pyyntö tutkimatta jättämisestä oli kirjattu lähes jokaiseen aineiston tapaukseen, vaikka nykyisen lainsäädännön mukaan, asianomistajan pyynnöllä asian tutkimiseksi ei ole merkitystä. Lähisuhteessa tapahtunut pahoinpitely ei ole enää missään teko- muodossa asianomistajarikos ja näin ollen esitutkintaviranomaisella on tutkintapakko sekä syyt- täjällä syytepakko. Tästä sisältöanalyysin tuloksesta voi siis tehdä selkeän päätelmän siitä, että esitutkintaviranomaiset sekä syyttäjät pitävät sitä edelleen tärkeänä asiana. Jopa tärkeämpänä kirjata se ylös, kuin esimerkiksi väkivallan tekoa, niin kuin edellä kävi ilmi. Mikä herättää siinä mielessä ihmetystä, että lakimuutos asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi on ta- pahtunut yli kymmenen vuotta sitten. Päätelmän voisi tehdä myös siitä, että asianomistajan pyynnölle tutkimatta jättämiselle annetaan edelleen painoarvoa ja sitä käytetään perusteena rajoitusesityksissä.

7 Johtopäätökset

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia, millä perusteella parisuhdeväkivaltaa ra- joitetaan ja soveltuuko parisuhdeväkivalta rajoitettavaksi jo esikäsittelyvaiheessa, jolloin tutkin- nanjohtajan päätös esittää tapaus rajoitettavaksi perustuu lähes poikkeuksetta vaatimattomaan esiselvitykseen, joka hoidetaan yleisesti puhelimen välityksellä tai ohjaamalla asianosaiset suo- raan sovitteluun, ilman poliisin yhteydenottoa.

Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastauksena saatiin rajoitusperusteet, joilla parisuhdeväki- valtatapaukset yleisimmin rajoitetaan. Se, sopiiko parisuhdeväkivalta rajoitettavaksi vähäisyys, kohtuus ja ei näyttöä -perusteilla on ongelmallinen kysymys. Vähäisyysperusteen kohdalla vas- taus on helpoin, koska sillä perusteella rajoitetaan hyvin vähän tapauksia ja se näkyi myös sisäl- töanalyysin tuloksissa. Kun taas kohtuusperusteella rajoitettiin eniten ja lähes poikkeuksetta pe- rusteluna rajoitukselle oli, että asianosaiset olivat joko käyneet sovittelussa tai sopineet tapauk- sen keskenään. Tässä tutkielmassa on käynyt ilmi useaan otteeseen parisuhdeväkivallan moni- naisuus ja siihen liittyvät vaaratekijät, jotka korostuvat, jos tapaus ohjataan sovitteluun. Sovitte- lussa osapuolten pitäisi olla tasavertaisessa asemassa ja parisuhdeväkivallalle tyypillisin piirre on parisuhteessa vallitseva valta-asetelma, jossa yleisimmin nainen on alistetussa asemassa mie- heen nähden.

Tutkimusaineistosta tehdystä sisältöanalyysista saatiin siis vastaus tutkimuskysymykseen, millä perusteella parisuhdeväkivaltaa rajoitetaan sekä otetaanko yleinen ja yksityinen etu huomioon perusteluissa. Yleisen ja yksityisen edun osalta voidaan todeta, ettei niillä näytä olevan parisuh- deväkivallan kohdalla juurikaan merkitystä, ainakaan rajoituspäätöksistä niiden merkitys ei käy ilmi.

Toisena tutkimuskysymyksenä oli, miten asianomistajan oikeusturva toteutuu esikäsittelyvai- heessa? Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei asianosaisen oikeusturva varsinaisesti näyttele suurta roolia esikäsittelyvaiheessa. Yhtenä oikeusturvaan liittyvänä asiana on myös relevanttia pohtia sitä näkökulmaa, mikä viesti parisuhdeväkivallan uhreille annetaan sillä, että tapaukset rajoitetaan jo esikäsittelyvaiheessa. Pohdin myös sitä, mitä seurauksia rajoittamisella voi olla

rikosoikeudellisen järjestelmän luotettavuuden kannalta. Jokaisen parisuhdeväkivaltaa koskevan tapauksen pitäisi olla tärkeä käsitellä huolellisesti, sen vuoksi, että vuosien saatossa niiden avulla voidaan nähdä, onko parisuhteessa tapahtuva väkivalta ollut toistuvaa ja sen vuoksi kynnys il- moituksen tekemisestä pitäisi pitää matalana. Nyt kuitenkin näen ongelmana sen, mitä seuraus- ta esikäsittelyvaiheessa rajoittaminen voi saada tai on mahdollisesti jo saanut aikaan. Jos en- simmäinen tapaus rajoitetaan, voidaan aiheellisesti nostaa esille kysymys, nouseeko uhrin kyn- nys ilmoittaa seuraavasta väkivaltaisesta tapahtumasta. Uskon, että kynnys nousee ja tällöin voi- daan todeta, ettei järjestelmä toimi parisuhdeväkivallan uhrien kohdalla optimaalisesti.

Olen samaa mieltä Johanna Niemi-Kiesiläisen kanssa siitä, että vaikka rikosprosessi parisuhdevä- kivallan kohdalla olisi hyödytön koska kenelläkään ei ole antaa takuita väkivallan loppumisesta ja ainoastaan ehdoton vankeustuomio voisi saada väkivallan hetkellisesti loppumaan - ei ratkaisu voi olla se, että tapauksia ohjataan enenevissä määrin sovitteluun ja tapauksia rajoitetaan. Lain- säätäjän ja lainsoveltajien pitäisi pystyä suojelemaan uhreja, huolehtimaan uhrien oikeusturvan toteutumisesta ja tuottamaan oikeudenmukaisia rangaistuksia.

Niin kuin tutkimuksen tuloksista on selvästi nähtävillä, asianomistajan pyynnöllä tutkia rikos on paljon merkitystä siihen, miten tutkinta etenee. On ongelmallista, että vaikka parisuhdeväkival- taa ei enää luokitella asianomistajarikokseksi, silti asianomistajan asema näyttäytyy useassa ra- joituspäätöksessä niin kuin kyseessä olisi asianomistajarikos. Asianomistajarikoksissa, uhri ase- tetaan vaikeaan asemaan, jossa on hänen itsensä päätettävissä, tutkitaanko rikos vai ei ja sen vuoksi lähisuhteessa tapahtuvaa pahoinpitelyä ei enää luokitella asianomistajarikokseksi. Tämän tärkeän lainsäädännöllisen muutoksen pitäisi olla selvää jokaiselle, joka työskentelee poliisina ja kohtaa parisuhdeväkivaltaa.

Kolmantena tutkimuskysymyksenä oli, ovatko parisuhdeväkivallan uhrit erityisen haavoittuvassa asemassa olevia uhreja? Tähän tutkimuskysymykseen oli vaikeampaa löytää vastausta tutkimus- aineistosta, koska lähtökohtaisesti rajoituspäätökset ovat suppeita tällaisen tiedon osalta. Pari- suhdeväkivallasta taas oli paljon tehtyjä tutkimuksia, tilastoja, hallituksen esityksiä ja kansainväli-

siä sopimuksia, jotka kaikki puhuivat samaa kieltä siitä, että parisuhdeväkivallan uhrit vaativat ja ansaitsevat erityistä suojelua ja ovat erityisen haavoittuvassa asemassa olevia uhreja.

Parisuhdeväkivallan uhrien kohdalla pitäisi olla erityisosaamista kohdella uhreja, jotta parisuh- deväkivallan uhri ei ilmoituksen tekemisen jälkeen putoaisi rikosprosessissa tietynlaiseen an- saan, josta vain suurella rohkeudella voi päästä ylös. Uhrin selkäranka katkeaa herkästi, koska kyseessä on erityisen haavoittuvassa asemassa oleva ihminen, joka on joutunut kokemaan omassa parisuhteessaan yleensä sekä henkistä, että fyysistä väkivaltaa. On väärin, jos rikospro- sessissa uhrilta aletaan vaatimaan reipasta suoritusta.

Niin kuin sisältöanalyysin tuloksista oli nähtävillä, parisuhdeväkivaltatapauksia rajoitettiin paljon ei näyttöä -perusteella. Sen välttämiseksi, että tapauksesta tulisi ”sana sanaa vastaan” tilanne, jossa ei asianosaisten kertomusten lisäksi muuta näyttöä ole, olisi asianomistajalta äärimmäisen tärkeää kysyä heti ilmoituksen tehtyä, onko asianomistajan kokema parisuhdeväkivalta tai sen uhka tullut esiin muille viranomaisille. Esimerkiksi neuvolaan, terveydenhoitajalle, omalääkärille tai sosiaalityöntekijälle tai muulle vastaavalle, joka olisi voinut kirjata asiasta ylös ja kirjaus voitai- siin asianomistajan pyynnöstä pyytää todisteeksi väkivallan entisyydestä. Tällöin ei tarvitsisi poh- tia terveydenhuollon salassapitosäännöksiä, kun pyyntöön olisi asianomistajan lupa. Jotta tällai- nen toimenpide voisi olla hyödyllinen, se pitäisi suorittaa mahdollisimman pian ilmoituksen tul- tua, kun asianomistaja on vielä mahdollisesti siinä tilassa, että haluaa apua ja yhteistyön ja luot- tamuksen rakentaminen poliisin ja asianomistajan välillä on otollisempaa.

Koska parisuhdeväkivallalle tiedetään olevan ominaista sen toistuvuus ja paheneminen, on aika puuttua siihen, että toistuvuutta selvitetään muullakin tavoin, kuin ainoastaan poliisin järjestel- mästä katsomalla.

Vuonna 2022 annetussa seksuaalirikosuudistuksessa painoarvoa annetaan uhrin suostumuksen puuttumiselle. Uudistuksen mukaan suostumus on annettava vapaaehtoisesti ja suostumuksen vapaaehtoisuus arvioidaan tapauskohtaisesti. Tämä uudistus sopisi periaatteessa myös parisuh- deväkivaltatapauksiin, yhtä lailla parisuhdeväkivallan uhreilta voitaisiin kysyä, ovatko he antaneet

suostumuksensa parisuhteen sisällä tapahtuneeseen fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan. Tuskin kukaan uhri kertoisi vapaasta tahdostaan haluavansa tulla pahoinpidellyksi, uhkailluksi, pelotel- luksi ja alistetuksi omassa parisuhteessaan, saati omassa kodissaan, jonka pitäisi lähtökohtaises- ti olla jokaiselle turvallinen paikka. Hallituksen esityksen (13/2022vp) mukaan, olennaista merki- tystä asianomistajan ilmaisun kannalta voi olla myös osapuolten suhteella, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja muilla olosuhteilla. Nämä edellä luetellut seikat pätevät täysin myös parisuh- deväkivaltaan, sen tunnistamiseen, asianomistajien käytöksen selittämiseen ja ymmärtämiseen, joten samaa ”vapaaehtoista suostumusta” voitaisiin käyttää myös parisuhdeväkivallan uhreille.

Tämän muutoksen toteuttaminen olisi kuitenkin ymmärrettävistä syistä hankalaa, koska vapaa- ehtoisen suostumuksen selvittäminen ja siihen liittyvän näytön saaminen on monimutkaista. Sen vuoksi ajattelen, että tärkeämpää tässäkin olisi ymmärtää se, ettei kukaan suostu vapaaehtoises- ti parisuhdeväkivallan uhriksi ja se ajatus pitäisi olla jokaisen parisuhdeväkivaltaa tutkivan viran- omaisen ymmärryksessä.

Tätä tutkielmaa tehdessä nousi vääjäämättä pintaan kysymys: onko Suomen rikosoikeudellinen järjestelmä epäonnistunut parisuhdeväkivallan kohdalla, koska niin monen uhrin oikeusturva jää heikoksi ja uhri jää lopulta saamatta oikeutta liian suppean esiselvityksen vuoksi. Tällä hetkellä sovitteluun ohjaamiseen suhtaudutaan liian kevyesti ja parisuhdeväkivallan ominaispiirre: tois- tuvuus, jää kysymättä asianomistajalta suoraan. Jos rikosoikeudellisen järjestelmän yksi tavoite on olla luotettava ja yhdenvertainen kansalaisille, ei parisuhdeväkivallan uhrien kohdalla kukaan voi väittää, että tämä tavoite toteutuisi. Nykyisellä toimintamallilla näyttää siltä, että meidän ri- kosoikeudellinen järjestelmä hyväksyy ensimmäisellä kerralla tietoon tulleen parisuhdeväkivallan ja se päästetään järjestelmän läpi liian usein ilman rangaistusta.

Tässä ei voida syyttää parisuhdeväkivallan uhrien parissa työskenteleviä virkamiehiä, pääosin poliiseja ja syyttäjiä, koska he ovat lainsoveltajia, eivät säätäjiä. Lainsäätäjällä on suurin vastuu ja liian useassa parisuhdeväkivaltaa koskevassa lainvalmistelussa lainsäätäjä on ollut sitä mieltä, ettei resursseja tarvitse lisätä, vaikka muutosta parisuhdeväkivallan uhrien asemaan halutaan.

Mielestäni tällaisen yhtälön onnistuminen kuulostaa mahdottomalta. Miten voidaan parantaa ison ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevien uhrien ryhmää, jos siihen ei anneta lisää re-

sursseja. Esitutkintaviranomaisilta vaaditaan jo nyt liikaa, työmäärä per tutkija on valtava ja jos siihen vielä täytyisi lisätä parisuhdeväkivallan uhrien kohdalla monen asian perusteellinen huo- mioiminen, joka vie väistämättä tutkijalta aikaa ja resursseja, on vaatimus lainsäätäjältä kohtuu- ton. Kohtuuton vaatimus kuvastaa mielestäni osittain myös sitä, että todellisuudessa lainsäätä- jän intresseissä korkealla ei ole parisuhdeväkivallan uhrien aseman paraneminen, koska siihen ei olla valmiita antamaan lisää resursseja.

Positiivisena johtopäätöksenä tästä pro gradu tutkielmasta on se, että tietoa parisuhdeväkivallan uhreista ja heidän tarvitsemastaan avusta ja oikeusturvan toteuttamisesta on paljon siihen, että heidän asemaansa rikosoikeudellisessa järjestelmässä saataisiin parannettua.

Lisätutkimusta vaatisi esikäsittelyssä tutkijan päättämät tapaukset, joissa on kyse lievästä pa- hoinpitelystä tai jo toistuvasta lievästä pahoinpitelystä. Tutkija voi nimittäin päättää tai lopettaa esitutkinnan myös ilman syyttäjän ratkaisua. Perusteet tällaiselle päätökselle voivat olla ETL 3 luvun 9 §: n mukaiset, rikoksesta ei ole odotettavissa kuin sakkoa, rikosta pidetään vähäisenä ja asianomistajalla ei ole vaatimuksia. On syytä epäillä, että poliisissa tapahtuu myös parisuhdevä- kivallan kohdalla poliisin omalla päätöksellä tehtyjä esitutkinnan päätöksiä, joissa perusteena käytetään edelleen sitä, ettei asianomistajalla ole vaatimuksia.

De lege ferendaa ei ole tarpeen esittää, koska nykyisen lainsäädännön mukaan lähisuhteessa tapahtunut lievä pahoinpitely on virallisen syytteen alainen rikos eli mikään lähisuhteessa tapah- tuva väkivalta ei enää vaadi asianomistajan vaatimusta rangaistuksesta ja asian tutkimisesta.

Muutos voidaan saada aikaan ilman lakimuutosta ja sen vuoksi esitän de sententia ferendan eli nykyisen lainsäädännön tueksi ohjeen. Ohje sisältää huomioita ja kysymyksiä tilanteeseen, kun ilmoituksen mukaan kyseessä on epäily parisuhteessa tapahtuneesta lievästäkin pahoinpitelystä.

7.1 Ohje esikäsittelyssä työskenteleville poliiseille

Ohje ilmoituksen käsittelyyn, jossa on epäily parisuhteessa tapahtuneesta pahoinpitelystä.

Huomioi nämä:

• Ilmoittajan iällä tai sillä, onko ilmoittaja itse ollut päihtyneessä tilassa, ei saa olla merkitys- tä tutkinnan kannalta.

• On tärkeää huomioida, että parisuhdeväkivalta on moniulotteista ja ilmoittajan voi olla erityisen vaikeaa puhua tapahtuneesta väkivallasta, siihen liittyvän häpeän, pelon ja muun ristiriitaisuuden vuoksi. Tämän takia huomioi, voitko puhua puhelimessa ilmoitta- jan kanssa ilman, että saatat hänen turvallisuuttaan vaaraan. Olisi tärkeää antaa ilmoitta- jalle mahdollisuus soittaa sitten, kun hän on sopivassa ja turvallisessa paikassa, jossa ku- kaan ei voi vaikuttaa häneen ja hänen sanomisiinsa.

• Puhu väkivallasta oikeilla nimillä. Jos ilmoittaja on rikosilmoituksessa kertonut tulleensa kuristetuksi, puhu kuristamisesta. On tärkeää, ettet tutkijana vähättele ilmoittajan koke- maa väkivaltaista kohtelua.

Kysy ja selvitä nämä:

• Kysy ja puhu väkivallasta suoraan, kysy onko ilmoittaja kohdannut parisuhteessa aikai- semmin väkivaltaa ja kuvaile tyypillisiä väkivaltaisia tekoja: kiinni pitämistä, liikkumisen es- tämistä, uhkailua, puristamista, lyömistä, kuristamista.

• Kysy milloin ensimmäinen fyysinen väkivallan teko on tapahtunut ja onko sitä edeltänyt henkistä väkivaltaa, kuten uhkailua, painostusta, pakottamista tai muuta sellaista?

• Kysy aiheutuiko väkivallasta fyysisiä vammoja? Muista kertoa, ettei esimerkiksi kuristami- sesta aiheutuvat jäljet näy heti, vaan voivat näkyä vasta päivän tai kahden päästä, jos jäl- kiä tulee näkyviin, ne olisivat tärkeää näyttää lääkärille ja kuvata.

• Varmista lopuksi, onko ilmoittajan turvallista olla kotona ja kerro mahdollisuudesta lähteä turvakotiin ja saada apua tilanteeseen rikosseuraamuslaitokselta. Ohjaa ja rohkaise il- moittajaa ottamaan yhteyttä rikosseuraamuslaitokseen heti tässä vaiheessa.